Ensimmäisen maailmansodan rauhanteko
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä voittajavaltioiden edustajat kokoontuivat 1919–1920 Pariisiin päättämään rauhanehdoista. Pariisin rauhankonferenssin keskeisiä hahmoja olivat neljä suurta, jotka olivat Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, Ison-Britannian pääministeri Lloyd George, Ranskan pääministeri Georges Clemenceau ja Italian pääministeri Vittorio Emanuele Orlando.Konferenssissa presidentti Wilson korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisia aluejärjestelyjä (ns. Neljäntoista kohdan ohjelma). Ranskan Clemenceau vaati puolestaan ankaraa kohtelua hävinneille osapuolille ja pyrki heikentämään Saksaa pysyvästi.[1]
Versailles'n rauhan – kuin myös häpeärauhan (saks. Schandfrieden) – nimeä kantava rauha saatiin solmittua konferenssissa 28. kesäkuuta 1919. Toisen maailmansodan kannalta merkittävintä sopimuksessa oli Saksan kohtalo; Saksa tuomittiin sotasyylliseksi ja määrättiin maksamaan suuret sotakorvaukset. Sopimuksen nojalla Saksa menetti myös kaikki siirtomaansa, Reininmaan alue demilitarisointiin, armeija rajoitettiin enintään 100 000 mieheen[1] ja asevelvollisuus kiellettiin.[2] Saksa menetti myös alueitaan, jonka myötä moniin sen naapurimaihin syntyi suuri saksalainen vähemmistö. Tämä kaikki johti katkeruuteen saksalaisten keskuudessa.
Saksan keisari Vilhelm II oli luopunut vallasta, siirtynyt maanpakoon Alankomaihin ja maa oli julistettu tasavallaksi. Olot olivat epävakaita; Weimarin tasavalta ei suoriutunut ajallaan sotakorvauksistaan, Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin alueen 1923 ja hinnat nousivat hyperinflaation (heinäkuu-marraskuu) aikana 726 000 000 000 %.[3]
Ääriliikkeitä
Saksa oli ollut Euroopan johtava teollisuusmahti aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan lopussa ruoka- ja tarvikepulasta kärsivässä maassa puhkesi niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin kapinoita. Keisari Vilhelmin eroamista ja sodan loppua seurasivat kohtuuttomina pidetyt rauhanehdot ja sotakorvaukset. Veteraanien keskuudessa suosittua selkäänpuukotusteoriaa noudattanut Hitler syytti sodan häviöstä juutalaisten, sosiaalidemokraattien ja kommunistien muodostamaa "salaliittoa". Nuori tasavalta suistui poliittisen epävakauden tilaan, joka avasi tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Adolf Hitlerin johtamalle NSDAP-puolueelle. Voimakas keskiluokan kurjistuminen ennakoi voimakkaita poliittisia reaktioita, jolloin kommunistien ja kansallismielisten välit tulehtuivat monissa Saksan kaupungeissa sodan partaalle. Kansalaisten usko demokratiaan hiipui jatkuvan kurjistumisen seurauksena. Epätoivoinen taloustilanne ja yleinen tyytymättömyys loivat otolliset olosuhteet. Hitlerin syyttävä ja uhmakas esiintyminen alkoi kiinnostaa myös niitä, jotka pitivät häntä vain itävaltalaisena populistina.Myös Italiassa koettiin sodan jälkeen vakavia talousvaikeuksia, ja vuosina 1919 ja 1920 (Biennio rosso) pelättiin sosialistien vallankumousta.[4] Vaara väistyi kun kuningas Viktor Emanuel III kutsui vuonna 1922 fasistien johtaja Benito Mussolinin muodostamaan hallitukset. Fasisteilla oli ollut oma puolisotilaallinen joukkonsa, jonka avulla he taistelivat anarkisteja, kommunisteja ja sosialisteja vastaan. Muutamassa vuodessa Mussolini hankki itselleen diktaattorin valtuudet ja muutti Italian poliisivaltioksi.
Adolf Hitler valtaan Saksassa
Maailmanlaajuinen 1920-luvulla alkanut suuri lama (engl. great depression) nosti työttömien määrän Saksassa kuuteen miljoonaan.[5] Adolf Hitlerin johtama natsipuolue (NSDAP) lupasi äänestäjille poistaa työttömyyden, kumota häpeärauhan ja lopettaa juutalaisten vehkeilyt. Hitlerin tavoitteisiin kuului myös Saksan alueiden laajentaminen varsinkin idässä, koska hänen mukaansa Saksan kansa tarvitsi lisää elintilaa (saks. Lebensraum). Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hindenburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit, jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Hitlerin etenemistä jarruttavat henkilöt ja organisaatiot raivattiin tieltä tarvittaessa väkivalloin. Esimerkiksi kommunistit eliminoitiin syyttämällä heitä Berliinin valtiopäivätalon palosta.[6]Elokuusta 1934 eteenpäin uskollisuutta vannottiin Saksan valtion sijaan Führerille – kolmas valtakunta oli saanut alkunsa. Führeriksi noustuaan Hitler rikkoi Versailles'n rauhansopimuksessa määrättyä Saksalle asetettuja määräyksiä, jotka rajoittivat maan asevoimien suuruutta. Hän alkoi myös rakennuttaa julkisia rakennuksia ja autoteitä, mikä osaltaan vähensi työttömyyttä selkeästi. Myös yleisen asevelvollisuuden alkaminen paransi työllisyystilannetta, ja vuonna 1939 kolmannessa valtakunnassa oli enää 100 000 työtöntä.[7] Armeijan uudelleenkehittäminen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu olikin täydessä vauhdissa.
Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linjan hyökkäämällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska seurasi vierestä Saksan varustautumista.
Britannia kannatti aluksi Saksan varustautumista ja allekirjoitti mm. kesäkuussa 1935 Hitlerin ehdottaman englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston tonnisto sallittiin lisättäväksi korkeintaan 35 %:iin Kuninkaallisen laivaston koosta.[8][9] Laivastosopimus sopi hyvin yhteen Britannian Itämeren alueella sotien välillä harjoittaman tasapainopolitiikan kanssa. Tässä ajatuksena oli, että Saksa ja Neuvostoliitto tasapainottavat alueen voimasuhteet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Britannia oli itse joutunut operoimaan Itämeren alueella, joten Saksan kanssa tehty sopimus näytti takaavan sotilaallisen tasapainon säilymisen alueella. Kun nämä maat toteuttivatkin keskinäistä yhteistyötä, jonka huipennuksena voidaan pitää Molotov-Ribbentrop - sopimusta, seurauksena oli Britanniaan tukeutuneiden maiden miehitys Skandinaviassa ja Itä-Euroopassa, tai kuten Suomen tapauksessa Talvisota ja myöhempi pakkovalinta yhteistyöstä jomman kumman, Saksan tai Neuvostoliiton kanssa.
Hitler kokeili uusia aseitaan menestyksekkäästi Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan.
Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 ystävyyssopimuksen solmimiseen ja 1939 sotilasliittoon. Sopimusta nimitettiin Rooman-Berliinin akseliksi ja maita akselivalloiksi. Myöhemmin liittoon liittyi vielä Japani 1940.
Versailles'n rauhansopimuksen mukaisesti Reininmaa oli demilitarisoitu alue. Hitler rikkoi myös tätä määräystä vuonna 1936, jolloin hän marssitti 30 000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936.[10] Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin "omalle takapihalleen". Remilitarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan[11]. Tämä jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, "Westwallin" Ranskaa vastaan.
Kun Neville Chamberlainista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan. Hitleriä pidettiin tehokkaana esteenä kommunismin leviämiselle ja hänen ulkopolitiikkansa olikin kansallissosialistinen versio suositusta kansainyhteisön aatteesta. Hitler pystyikin pitkään, taitavalla ulkopolitiikallaan, valtaamaan Saksalle laajoja alueita asevoimia suoranaisesti käyttämättä.
Itävallassa ajatus maan liittämisestä Saksaan (Anschluss) oli saanut runsaasti kannatusta jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun entisestä laajasta valtakunnasta olivat jääneet jäljelle vain sen saksankieliset alueet. Yhdistyminen oli kuitenkin rauhansopimuksissa kielletty. Sen jälkeen, kun Hitler oli noussut valtaan Saksassa, ajatusta kannattivat varsinkin Itävallan kansallissosialistit, mutta Itävallan konservatiivinen kansleri Kurt von Schuschnigg yritti pitää maan itsenäisenä. Italia oli aiemmin tukenut Itävaltaa, mutta Italian liittouduttua Saksan kanssa anti-komintern-sopimuksella esteet Itävallan liittämiselle Saksaan poistuivat. Saksan ja Italian välejä hiertänyt kiista Tirolin alueen saksankielisten asemasta ratkaistiin Hitlerin luvattua siirtää heidät tulevaisuudessa idästä valtaamalleen "elintilalle". Ilman ulkovaltojen tukea von Schuschnigg tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, Anschluss, sai 99,07 %:n tuen.[12]
Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Edouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta, ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa "rauhan meidän aikanamme".[13] Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan.
Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen.[14]
Hitler keskittyi seuraavaksi Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa, erityisesti Danzigin alueeseen, joka erotti Itä-Preussin muusta valtakunnasta. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin, vaan tukeutui Ranskan ja Britannian kanssa solmimiinsa puolustusliittoihin. Hitlerille kostautui nyt Böömin ja Määrin miehitys, jota ei voitu perustella saksalaisella väestöllä. Miehityksen ansiosta Saksan sotilaallinen asema parani huomattavasti, mutta vastaavasti länsimaissa tehtiin päätös Hitlerin voittokulun pysäyttämisestä. Puola laittoikin kovan kovaa vastaan ja totesi mahdollisen sodan päättyvän parissa viikossa puolalaisten voitonparaatiin Berliinissä.
Kansainliitto epäonnistuu rauhantakaajana
Kansainliitto (engl. League of Nations) perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen huolehtimaan kansainvälisestä rauhasta. Järjestön tehtäviin kuului aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaiseminen ja elinolosuhteiden ylläpito.Ison-Britannian ulkoministerin Edward Greyn kehittelemä ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin ajama järjestö perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versailles'n rauhansopimusta. Pian kuitenkin selvisi, että järjestöllä ei tulisi olemaan sellaista auktoriteettia kuin oli suunniteltu. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska maan kongressissa oli vallalla kansainvälistä eristäytymistä kannattava isolationistinen suuntaus. Myöskään hylkiövaltioina pidettyjä maailmansodan hävinnyttä Saksaa ja bolševistista Neuvosto-Venäjää ei huolittu vielä mukaan. Kansainliiton tärkeimmässä elimessä neuvostossa selkeimmin valtaa piti aluksi neljä pysyvää jäsentä: Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Japani, joista kahden ensimmäisen voi sanoa olleen ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan rauhan takaajina.[15]
Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vuonna 1926 ja Neuvostoliitto puolestaan liittyi järjestöön vuonna 1934, mutta monetkaan hallitukset eivät kunnioittaneet järjestön päätöksiä. 1930-luvulla useat maat päättivät erota Kansainliiton jäsenyydestä. Japani erosi Kansainliiton esitettyä vuonna 1933 vastalauseen maan hyökkäyksestä Kiinan Mantšuriaan, Saksa erosi samana vuonna Adolf Hitlerin noustua valtaan, Italia 1937.[15]
Kansainliitto ei pystynyt ratkaisemaan vakavia konflikteja. Järjestöllä ei ollut omia sotavoimia, ja sen määräämiä talouspakotteita saattoi kiertää käymällä kauppaa järjestön ulkopuolisten maiden kanssa. Kansainliitto toimi sen ajatuksen varassa, että Ison-Britannian ja Ranskan sotilaallisen väliintulon pelote estäisi sodat. Käytännössä järjestö ei onnistunut estämään esimerkiksi Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Kansainliitto erotti maan jäsenyydestään ja kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Koska järjestö kykeni antamaan lähinnä vain julkilausumia, usko sen toimintakykyyn sotien estäjänä romahti lopullisesti toisen maailmansodan alkumetreillä ja samalla järjestön toiminta hiipui.
Stalinin tarjoukset liittoutumisista
Vuodesta 1935 Neuvostoliiton Josif Stalin yritti rakentaa taktista rintamaa Hitleriä vastaan yrittäen vakuuttaa Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan hallitukset kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisen tarpeesta. Asiasta keskusteltiin vielä 15. huhtikuuta 1939 Moskovassa, jossa paikalla oli Ranskan ja Britannian delegaatiot. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin. Myöhemmin Britannian Winston Churchill kirjoitti muistelmissaan, että Stalinin ehdotus kolmen valtion allianssista olisi kannattanut tuolloin hyväksyä.Molotov–Ribbentrop-sopimus
Elokuun 23. päivä vuonna 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov–Ribbentrop-sopimus), jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola ja osittain Romaniakin (Bessarabia) olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Lisäpöytäkirjan solmimisesta seuranneet tapahtumat laajenivat suursodaksi.Sotatapahtumat
Puolan sota
Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939 Puolaan, Gdanskiin. Ranska ja Iso-Britannia olivat antaneet Puolalle turvatakuut, ja niiden perusteella ne julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta. Tämä katsotaan yleisesti toisen maailmansodan alkamishetkeksi. Saksa kukisti Puolan 28 päivässä Neuvostoliiton miehittäessä Puolan itäosat 17. syyskuuta alkaen. Neuvostoliitolle läntiset suurvallat eivät sotaa julistaneet. Saksan ja Neuvostoliiton miehittämien alueiden rajaksi tuli suunnilleen Curzonin linja, jota jo vuonna 1919 oli ehdotettu Puolan itärajaksi.Talvisota ja Baltian maiden miehitys
Puolan itäosien miehityksen jälkeen Neuvostoliitto painosti Baltian maita turvallisuussopimuksiin, joiden seurauksena se sijoitti sotilastukikohtia niiden alueille. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa. Neuvotteluiden epäonnistuttua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 aloittaen talvisodan, joka päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Talvisodassa Suomi menetti pääosin Karjalan ja Sallan alueen sekä joutui luovuttamaan sotilastukikohdan Hangosta. Talvisotaa seurattiin tarkkaan kansainvälisessä lehdistössä, koska muualla käytiin vain vähäisiä paikallisia taisteluja.Myöhemmin kesäkuun puolessa välissä Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ja käynnisti terrorikampanjan, jossa maiden vanha yhteiskuntarakenne tuhottiin. Elokuun ensimmäisen viikon aikana maat julistettiin neuvostotasavalloiksi. Romanialle esitettiin uhkavaatimus Bessarabian alueen ja Pohjois-Bukovinan luovuttamista neljässä päivässä 26. kesäkuuta 1940. Romanian taivuttua Neuvostoliitto muodosti alueista Moldavian SNT:n ja itäosa liitettiin Ukrainan SNT:aan.
Saksan länsirintaman sotaoperaatiot
- Pääartikkeli: Länsirintama (toinen maailmansota)
10. toukokuuta 1940 Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Tämä merkitsi Britannian pääministeri Neville Chamberlainin eroa ja samana päivänä kuningas nimitti pääministeriksi Chamberlainin politiikkaa vastustaneen Winston Churchillin.
Liittoutuneiden sodanjohto piti Ardenneja läpitunkemattomana alueena modernille sodankäynnille, joten alueen puolustus oli laiminlyöty. Saksalaiset osoittivat oletuksen vääräksi, ja vahva panssarihyökkäys mursi alueen puolustuksen ja saksalaiset joukot etenivät vauhdikkaasti Englannin kanaalin rannalle, eristäen kiilan pohjoispuolelle jääneet liittoutuneiden joukot.
Saksa hyökkäsi myös Alankomaihin, joka oli sodan alussa julistautunut puolueettomaksi. Hollantilaisten oletettua tehokkaamman vastarinnan vuoksi saksalaiset pommittivat Rotterdamia pakottaakseen sen antautumaan. Kaupungin antautumisesta oli jo sovittu, mutta saksalaislentäjät eivät olleet saaneet asiasta tietoa.(Adolf Galland, Ensimmäiset ja viimeiset) Alankomaat antautui 15. toukokuuta ja Belgia 28. toukokuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquesta kanaalin yli pommituksen alla. Myös Ranskan puolustus oli revitty auki tällä liikkeellä, ja muutamassa viikossa Saksa miehitti laajat alueet Länsi-Ranskaa aina Bordeaux'hon saakka, ja lopulta Ranska antautui 22. kesäkuuta. Aseleposopimuksen mukaan koko Pohjois-Ranska ja Atlantin rannikko jäi Saksan miehittämäksi. Etelä-Ranskaa ja siirtomaita hallitsi tämän jälkeen Philippe Pétainin johtama Vichyn hallitus.
Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta – 17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta.
Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty ja Hitler siirsi Englannin miehityksen, eli operaatio merileijonan tulevaisuuteen.[19]
Balkan
- Pääartikkeli: Balkan toisessa maailmansodassa
Myös Kreikka vallattiin maalis-huhtikuussa 1941. Raskaimmat taistelut käytiin Kreetan hallinnasta, joka saksalaisten oli vallattava laskuvarjojääkäreillä.
[muokkaa] Itärintama
- Pääartikkeli: Itärintama (toinen maailmansota)
Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä Suuri isänmaallinen sota. Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon (Operaatio Barbarossa) 22. kesäkuuta 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen.[20] Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrahanin-Arkangelin linjalle asti.[21] Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941–1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin.
Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä. Syksyllä eteneminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, Neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. Armeijan Stalingradin alueelle. Tätä sotatoimea kutsuttiin peitenimellä "Operaatio Uranus". Operaatiossa 300 000[22] saksalaissotilasta motitettiin raunioituneeseen kaupunkiin. Hitler ylensi 6. armeijan johtajan Friedrich Pauluksen marsalkaksi, määräten epäsuorasti tämän komentamat joukot puolustamaan kaupunkia viimeiseen mieheen.[22] Myöhemmin saksalaisten panssaridivisioona yritti auttaa saksalaisia Stalingradissa, päästen jopa noin 50 kilometrin päähän kaupungista. Pauluksen joukot eivät kuitenkaan lähteneet vastaan, mikä olisi voinut pelastaa 6. armeijan täydelliseltä tuholta. Lopulta panssaridivisioona ajettiin takaisin, ja saksalaisten taistelu Stalingradista alkoi olla toivotonta. Pauluksen armeijan rippeet, 91 000 miestä antautuivat 2. helmikuuta 1943. Ankarien olojen vuoksi vangeista kuoli talven aikana yli puolet, ja lopullinen kuolleisuus oli 95 prosenttia. Se oli ensimmäinen kerta, kun saksalainen marsalkka on koskaan historiassa antautunut viholliselle, ja Hitler sai raivokohtauksen kuultuaan tapauksesta. Hän jopa totesi Pauluksen ylennyksen olevan viimeinen kerta, kun hän ylentää ketään marsalkaksi sodan aikana.[22]
Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan.
Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella, josta seuranneet rajut taistelut saivat lopulta Suomen ja Neuvostoliiton solmimaan erillisrauhan 19. syyskuuta. Hieman tätä ennen tapahtunut saksalaisten maihinnousuyritys suomalaisjoukkojen hallussa olleeseen Suursaareen johti Lapin sotaan.
22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton Operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 700 km:n pituisella rintamalinjalla [23]. Saksan 400 000 sotilaan Keskustan armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 85 000 sotilasta jäi vangeiksi [24]. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti.
14. huhtikuuta 1945 neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945. Itärintaman suurta merkitystä toisessa maailmansodassa kuvaa hyvin se, että peräti 80% natsi-Saksan miestappioista tuli itärintamalla. [25]
Pohjois-Afrikka
- Pääartikkeli: Pohjois-Afrikan sota toisessa maailmansodassa
Vuoden 1941 lopulla Yhdysvallat oli tullut mukaan sodankäyntiin. Josif Stalin vaati länsivaltoja avaamaan Euroopassa toisen rintaman. Eteneminen aloitettiin kuitenkin ensiksi Pohjois-Afrikassa maihinnousulla 8. marraskuuta 1942. Saksa päätti vallata Ranskan miehittämättömätkin osat ranskalaisiin kohdistuneen epäluulon takia.
Kun saksalaiset oli karkotettu Pohjois-Afrikassa seurasi maihinnousu Sisiliaan 10. heinäkuuta 1943. Italiassa oltiin oltu tyytymättömiä sotaan ja Italia vetäytyi sodasta. Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italiaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.
Pohjois-Afrikka käsitti myös laajaa laivastosodankäyntiä. Brittien selviytyminen oli kiinni laivasaattueista, joita saksalaiset lentokoneet ja Italian laivasto kykenivät häiritsemään. Vaikka Italian laivastoa ei katsottu kovin todennäköiseksi uhaksi, sillä oli käytössä kuitenkin riittävästi aluksia pitämään Kuninkaallinen Laivasto varpaillaan Välimerellä.[26] Siksi britit järjestivät ilmaiskun Taranton satamaan lentotukialukselta. Lentokoneet oli varustettu pommein ja torpedoin, ja ne lamauttivat italialaisen pintalaivaston lähes täysin vain kahden Swordfish-koneen tappiolla.[26]
Länsirintama sodan loppuvaiheessa
- Pääartikkeli: Länsirintama (toinen maailmansota)
Vastoinkäymisten takia saksalaisten upseerien keskuudessa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944.[27] Vastarintaliike murskattiin ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain 100 kilometrin päähän. Liittoutuneiden painostuksen alla Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse.
Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945. Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta ja Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta.
Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon. Saksa jaettiin Ranskan, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona.
Tyynenmeren sota
- Pääartikkeli: Tyynenmeren sota toisessa maailmansodassa
Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimat pommitti Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys tuhosi suurimman osan Yhdysvaltojen Tyynen Valtameren Laivastosta ja aiheutti Yhdysvaltojen liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japani aloitti seuraavaksi suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten mm. Singaporen briteiltä. Japanilaisten voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltojen laivaston vastustuksen ansiosta.
Kuukautta myöhemmin Japani lähetti voimakkaan laivasto-osaston valtaamaan keskellä Tyyntämertä sijaitsevaa Midwayn tukikohta-atollia, mutta yllättäen amerikkalaisten ilma-ase onnistui upottamaan neljä japanilaista lentotukialusta Midway-saaren taistelussa [28] [29] osittain hyvän onnen, osittain paremman taktiikan ja tiedustelun takia - syöksypommittajat saivat rauhassa pommittaa lentotukialuksia, joiden kannet olivat täynnä pommeja, torpedoja ja polttoainetta. Suonenisku merkitsi Japanin joutumista puolustuskannalle.
Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Merijalkaväki ja laivasto olivat avainasemassa, kun muun muassa Iwo Jima ja Okinawa vallattiin verisissä taisteluissa. Alakynteen joutuneet japanilaiset turvautuivat kamikaze-taktiikkaan, lentokoneiden ja baka-pommien itsemurhaiskuihin amerikkalaisia aluksia vastaan; ne eivät tosin rajoittuneet vain laivastoa kohti, vaan jokaisen kamikaze-lentäjän koulutukseen kuului koulutus törmäämään B-29-pommittajaan. Vallatuilta saarilta USA aloitti voimakkaan ilmatoiminnan Japanin pääsaaria vastaan ja esimerkiksi Tokion pommitus muodostui siihen asti suurimmaksi operaatioksi lajissaan. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.
Sodan seuraukset
Eurooppa
Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli poliittisessa, taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kriisissä. Monet ennen sotaa kukoistaneet suurkaupungit oli hävitetty rauniokasoiksi ja miljoonat ihmiset olivat jääneet kodittomiksi. Infrastruktuuri, maatalous ja teollisuus kärsivät suunnattomia tuhoja erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska kuuluivat sodan voittajavaltioihin, mutta sodankäynti oli tuhonnut niiden aseman maailmanlaajuisina suurvaltoina. Yhdysvaltain ulkoministeri George C. Marshall käynnisti hänen mukaansa nimetyn Marshall-suunnitelman, jonka tarkoituksena oli rahoittaa Euroopan jälleenrakentaminen Yhdysvaltain lahjoittamalla 13 miljardilla dollarilla (noin sata miljardia dollaria nykyisillä vaihtoarvoilla). Neuvostoliitto ei suostunut osallistumaan talousohjelmaan ja eväsi kehitysavun itäblokin mailta. 1950-luvulla Marshall-suunnitelmaan osallistuneet Länsi-Euroopan maat ylittivät sotaa edeltävät tuotantoluvut, ja niistä oli tullut Yhdysvaltain poliittisia ja sotilaallisia liittolaisia. Länsi-Euroopan maat halusivat lujittaa demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista perustamalla yhteistyöjärjestöksi Euroopan neuvoston vuonna 1949. Vuonna 1951 Ranska, Länsi-Saksa, Italia, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg perustivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, mikä johti Euroopan yhdentymiseen seuraavina vuosikymmeninä. Euroopan yhdentyminen puolestaan huipentui Euroopan unionin perustamiseen vuonna 1992.
Liittoutuneet miehittivät Saksan ja jakoivat maan miehitysvyöhykkeeksi, jotka olivat Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Neuvostoliiton valvonnassa. Maan pääkaupungi Berliini jaettiin erikseen miehitysvyöhykkeiksi. Berliinin infrastruktuuri oli kokenut vakavia tuhoja kaupunkitaistelun jäljiltä ja muut Saksan merkittävät asutuskeskukset, kuten Essen, Dortmund, Dresden, Frankfurt am Main, München, Hampuri, Köln ja Stuttgart, oli hävitetty maan tasalle ilmapommituksissa. Yhdysvaltalaiset takavarikoivat Saksasta teknologisen tietotaidon ja kaikki patentit. Ruhrin teollisuusalue oli kansainvälisessä valvonnassa ja vuoteen 1957 asti Saarland oli ranskalaisten hallussa. Saksalaisten oli maksettava sotakorvauksia osittain pakkotyöllä Keski-Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Saksan yhteiskunta koki syvän kansallisen nöyryytyksen sekä kansallissosialistisen järjestelmän purkamiseen suunnatun denatsifikaation, jossa saksalaiset laitettiin tuntemaan kollektiivista syyllisyyttä Hitlerin valtaannoususta, sodan syttymisestä ja natsien tekemistä joukkomurhista. Natsi-Saksan symboleiden, kuten hakaristin ja Heil Hitler -tervehdyksen, julkisesta esittämisestä tehtiin lailla rangaistavia tekoja. Miljoonat Saksan kansalaiset ja etniset saksalaiset ajettiin pois natsi-Saksan miehittämistä maissa. Kylmän sodan kiristyessä Saksan alueelle perustettiin vuonna 1949 kapitalistinen Saksan liittotasavalta (Länsi-Saksa) ja kommunistinen Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa), joihin jäi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton entisiä miehitysjoukkoja varuskuntiin. Berliinin kahtiajakaneesta muurista tuli Euroopan kapitalistiseen länteen ja kommunistiseen itään jakavan rautaesiripun ja koko kylmän sodan symboli. Natsi-Saksan diktatuurin lakkauttaminen johti poliittisiin muutoksiin: Länsi-Saksa demokratisoitui ja omaksui monipuoluejärjestelmän, kun taas Itä-Saksasta tuli kommunistinen yksipuoluediktatuuri. Länsi-Saksan talous vaurastui 1950-luvulla ja maalla oli yksi Euroopan vakaimmista talouksista, mutta Itä-Saksan talous oli heikko Neuvostoliitolle maksettujen sotakorvausten takia ja sen suunnitelmatalous ei ollut yhtä kilpailukykyinen kuin Länsi-Saksan avoin markkinatalous. Vuonna 1989 Berliinin muuri murtui ja vuonna 1990 Länsi- ja Itä-Saksa yhdistyivät Saksan liittotasavallaksi. Itävalta oli myös liittoutuneiden miehittämä ja koki denatsifikaation, mutta miehitys päätyi lopullisesti jo vuonna 1955. Maa omaksui sekatalouden ja puolueettomuuspolitiikan nousten Euroopan kehittyneiden teollisuusmaiden joukkoon.
Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan hiipuessa Neuvostoliitosta tuli poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen maailmanmahti, mutta se oli myös sodan tuhoja pahiten kärsinyt valtio. Itärintama oli ollut koko sodan laajamittaisin taistelutanner, koska se oli tapahtumapaikka sodan tuhoisimmille taisteluille ja joukkomurhille sekä lähes kaikille kuolemanmarsseille, tuhoamisleireille ja getoille. Neuvostoliitto rahoitti jälleenrakentamisen akselivalloilta saaduilla sotakorvauksilla ja aloitti taloudellisen toipumisen. Neuvostoliitto myös saavutti huomattavia aluelaajennuksia liittämällä Euroopassa Viron, Latvian ja Liettuan kokonaisuudessaan, Suomelle ennestään kuuluneet Suomenlahden ulkosaaret, Sallan ja Kuusamon kuntien itäosat, Petsamo sekä enemmistön Suomelle kuulunutta Karjalaa, puolet Saksalle ennestään kuuluneesta Itä-Preussista (Kaliningradin alue), Puolalle kuuluneet Curzonin linjan itäpuoliset alueet, Romanialle ennestään kuuluneet Bessarabia ja Pohjois-Bukovina sekä Aasiassa Japanille kuuluneet Etelä-Sahalin ja Kuriilit. Toisaalta Puolaan liitettiin itäisin osa Saksan entisistä alueista Oder–Neisse-linjalle saakka. Näiltä Puolaan liitetyiltä alueilta samoin kuin Tšekkoslovakialle palautetuilta sudeettialueelta karkotettiin sodan jälkeen koko niissä asunut saksalaisväestö. Natsi-Saksan hyökkäyssodan toistumisen pelossa Neuvostoliitto päätti luoda puskurimaiden suojavyöhykkeen esteeksi uusille hyökkäyksille lännestä. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto miehitti Saksan valloittamina olleet Puolan ja Tšekkoslovakian sekä myös akselivaltoihin kuuluneet Romanian, Unkarin, ja Bulgarian, ja näihin maihin jäi neuvostojoukkoja sodan jälkeenkin. Neuvostoliiton tuella kommunistiset puolueet nousivat sodan jälkeen valtaan kaikissa näissä maissa samoin kuin Itä-Saksassa, ja he pysyivät vallassa 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen asti.
Natsi-Saksan toimeenpanemat joukkomurhat aiheuttivat valtavaa tuhoa siviiliväestölle kaikkialla Itä-Euroopassa. Natsit yrittävät tuhota Puolan kansallisvaltion täysin saksalaista uudisasutusta varten pakkosiirtäen väestöä keskitysleireille ja ryöväten kaikki taloudelliset resurssit. Yli puolet Puolan aatelistosta, papistosta, älymystöstä ja akateemisesti koulutetuista ihmisistä murhattiin. Valko-Venäjä menetti neljänneksen väestöstään ja lähes koko juutalaisvähemmistön. Ukrainan ja Jugoslavian väestöt kokivat myös suunnatonta hävitystä. Neuvostoliitossa siviilejä kuoli miljoonittain paitsi taisteluissa ja joukkomurhissa myös nälänhädässä ja natsien orjatyöohjelmassa. Natsi-Saksan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton valtio, asuttaa Venäjä saksalaisilla uudisraivaajilla ja alistaa slaavit saksalaisten pakkotyövoimaksi. Maailman 15 miljoonasta juutalaisesta kolmasosa hävitettiin lopullisen ratkaisun viimeisessä vaiheessa, holokaustissa.[30] Aškenasijuutalaisten sydänmaan Puolan kolmesta miljoonasta juutalaisesta tapettiin jopa 90 prosenttia. Holokaustissa kuoli myös miljoonia muiden etnisten ryhmien jäseniä kuten slaaveja ja romaneja sekä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ei-toivottuja henkilöitä.
Aasia
Japanin keisarikunnan sotilasmahdin murtumisella ja sen valloittamien maiden miehitysvallan päättymisellä oli kauaskantoisia poliittisia vaikutuksia Itä- ja Kaakkois-Aasian maihin. Sodan aikana Japani oli miehittänyt monet Euroopan maille kuuluneet Kaukoidän siirtomaat ja lakkauttanut niiden eurooppalaisen kolonialistisen hallinnon. Sodan jälkeen emämaat yrittivät valloittaa siirtomaansa takaisin, mutta näissä maissa vaikuttaneiden itsenäisyysliikkeiden vaikutuksesta emämaat eivät enää saavuttaneet poliittista jalansijaa. Vuonna 1947 itsenäistyi Yhdistyneen kuningaskunnan tärkein siirtomaa Intia, jonka itsenäistymissopimus loi hinduenemmistöisen Intian ja muslimienemmistöisen Pakistanin valtiot. Ranskan yritys saada takaisin Indokiinan siirtomaiden hallinta johti Indokiinan sotaan. Vuoden 1954 Geneven konferenssissa Ranska tunnusti Vietnamin itsenäisyyden, ja Ranskan häviö sodassa johti myös Laosin ja Kambodžan itsenäistymiseen. Vietnamin kahtiajako Pohjois- ja Etelä-Vietnamiin kuitenkin johti myöhemmin Vietnamin sotaan. Vuonna 1949 Alankomaiden Itä-Intian paikalle syntyi itsenäinen Indonesian valtio. Aasian maiden itsenäistymisaalto johti osaltaan siihen, että muuallakin maailmassa siirtomaat itsenäistyivät muutaman seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Japanin miehitysvallan päätyttyä Filippiinit jatkoi itsenäisyysprosessin loppuun ja muuttui suvereeniksi valtioksi vuonna 1946. Vuonna 1948 Korean miehitysvyöhykkeille syntyivät kapitalistinen Korean tasavalta (Etelä-Korea) ja kommunistinen Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea). Etelä- ja Pohjois-Korea kävivät vuosina 1950–1953 Korean sodan, josta ei allekirjoitettu lopullista aseleposopimusta. Kiinassa kenraali Tšiang Kai-šek hävisi sisällissodan Mao Zedongille, joka vuonna 1949 perusti Kiinan kansantasavallan. Tšiang Kai-šek kannattajineen pakeni Taiwanin saarelle, joka itsenäistyi vuonna 1950 Kiinan tasavallaksi. 1960-luvulla Etelä-Korea, Taiwan, Hongkong ja Singapore muuttuivat taloudellisesti kehittyneksi "Aasian tiikereiksi", ja Kiinan kansantasavallasta tuli Aasian poliittinen ja sotilaallinen mahtimaa.
Natsi-Saksan aikainen kiivas antisemitismi ja juutalaisten kansanmurha holokaustissa voimistivat sionismin kannatusta ja vaatimuksia itsenäisen valtion perustamisesta turvapaikaksi maailman juutalaisille. 29. marraskuuta 1947 Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous päätti juutalaisvaltion luomisesta Palestiinan brittiläiselle mandaatille Lähi-idässä, joka oli laajalti selvinnyt sodan tuhoista koskemattomana. Suunnitelman mukaan entiselle mandaattialueelle oli perustettava juutalaisvaltion viereen myös valtio islaminuskoisille arabeille. Juutalaisyhteisö hyväksyi suunnitelman, mutta vastaavasti lähes kaikki arabijohtajat torjuivat sen, koska he eivät suostuneet jakamaan Palestiinaa juutalaisten kanssa. Ristiriitaa sionismin ja arabinationalismin syvensi uskonnollinen kiista Palestiinassa sijaitsevasta Jerusalemista, joka on juutalaisuuden ja islamin pyhä kaupunki. Vuonna 1948 Israelin juutalaisvaltio antoi itsenäistymisjulistuksen, jota seurasivat Israelin itsenäisyyssota arabimaita vastaan ja Palestiinan pakolaiskysymys maanpakoon lähteneiden palestiinalaisten kohtalosta. Arabien–Israelin konfliktiksi kutsuttu vihamielisyys ja poliittinen jännitys arabimaiden ja Israelin välillä on jatkunut nykypäivään saakka.
Maailmanpolitiikka
Toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltiot halusivat lujittaa kansojen välistä yhteisymmärrystä ja kansainvälisen rauhan ylläpitämisen allekirjoittamalla 26. kesäkuuta 1945 Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan ja perustamalla 24. lokakuuta 1945 Yhdistyneet kansakunnat Kansainliiton seuraajaksi. Kansainliitto oli perustettu rauhanjärjestöksi estämään ensimmäistä maailmansotaa seuraava suursota, mutta sen katsottiin epäonnistuneen tehtävässä ja organisaatio lakkautettiin vuonna 1946. Vuonna 1948 Yhdistyneiden kansakuntien kolmas yleiskokous hyväksyi Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, jossa korostettiin ihmisoikeuksien merkittävyyttä maailmanrauhalle ja ihmiskunnan hyvinvoinnille. Julistuksen sanoma heijasti maailman vallinnutta yksimielisyyttä, jossa tuomittiin natsi-Saksan aloittama hyökkäyssota ja holokausti. 18. heinäkuuta 1950 UNESCO antoi The Race Question -nimisen lausunnon, jossa tuomittiin rotusyrjintä ja rotuhygeniapolitiikka kaikissa muodoissaan ja kumottiin perättömiksi 1900-luvun alkupuoliskolla vallinneet kiihkonationalistiset ja näennäistieteelliset käsitykset tiettyjen ihmisrotujen alempiarvoisuudesta. Kansainvälisiä suhteita korostavassa uudessa maailmanpoliittisessa ilmapiirissä totalitarismille, militarismille, nationalismille ja rasismille perustavat äärioikeistolaiset poliittiset aatteet eivät enää saavuttaneet jalansijaa Euroopan maissa, paitsi falangistisessa Espanjassa, joka demokratisoitui diktaattori Francisco Francon kuoleman jälkeen vuonna 1975. 1930-luvulla vallineet fasismi ja kansallissosialismi katosivat Euroopan poliittiselta kartalta lähes täysin, ja erityisesti natseja alettiin vieroksua Saksan laajentumispolitiikan vaikutuksesta maailmansodan syttymiseen, aggressiivisesta sodankäynnistä ja etnisten vähemmistöjen kansanmurhasta. Sodan jälkeen Länsi-Euroopan maat hylkäsivät aatteen valkoisesta ylivallasta ja tuomitsivat ihmisoikeusloukkausten ja sotarikosten suorittamisen. Ne alkoivat rakentaa ihmisoikeuksille, demokratialle, egalitarismille, laillisuusperiaatteelle ja multilateralismille perustuvia oikeusvaltioita.
Sodan päätyttyä liittoutuneet järjestivät Euroopassa ja Aasiassa sotarikosoikeudenkäyntejä akselivaltojen poliittisille ja sotilaallisille johtajille osoittaakseen, että kansainvälinen oikeus ei hyväksy sodan sääntöjen rikkomista. Saksassa kansallissosialistinen työväenpuolue, Gestapo, SS ja SD julistettiin laittomiksi rikollisjärjestöiksi, joiden jäsenet oli vangittava ja tuomittava sotarikoksistaan ja ihmisoikeusloukkauksistaan. Vuonna 1946 käydyissä Nürnbergin oikeudenkäynneissä natsi-Saksan korkea-arvoisimmat sodasta selvinneet poliitikot ja sotilasjohtajat tuomittiin kuolemaan tai vankeusrangaistuksiin. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Oikeudenkäynneillä laadittu Nürnbergin säännöstö on yksi nykyaikaisen lääketieteen etiikan kulmakivistä. Oikeudenkäynneillä myös luokiteltiin määritelmät "rikos ihmisyyttä vastaan" ja "rikos rauhaa vastaan" vakaviksi ihmisoikeusloukkauksiksi, joihin syyllistyneet henkilöt on saatettava kansainvälisen oikeuden tuomittaviksi. Puolassa järjestetyissä seitsemässä sotarikosoikeudenkäynnissä julistettiin entinen Puolan kenraalikuvernementti laittomaksi ja langetettiin kuolemanrangaistuksia kenraalikuvernementissä holokaustiin osallistuneille natsisotarikollisille. Euroopassa käytiin oikeudenkäyntejä myös Saksan liittolaisten johtajille ja yhteistoiminnalla saksalaisten miehittäjien kanssa maanpetokseen syyllistyneille poliitikoille, kuten Romanian diktaattorille Ion Antonesculle, Vichyn Ranskan valtionpäämiehelle Philippe Pétainille ja Norjan nukkehallituksen pääministerille Vidkun Quislingille. Tokion kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa Japanin keisarikunnan hallituksen jäsenet ja sotilasjohtajat tuomittiin vastaavanlaisiin rangaistuksiin kuin Nürnbergissä Euroopassa. Tokion kansainvälisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäynneissä tuomittiin myös Mantšuriassa, Filippiineillä ja muilla Japanin miehittämillä alueilla sotarikoksiin osallistuneita keisarillisen Japanin armeijan päällystön jäseniä. Sotarikosoikeudenkäyntien tuomiot perustuivat vuoden 1928 Kellogg–Briand-sopimukseen, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä.
Toinen maailmansota vaikutti osaltaan vuosisatoja kestäneen imperialismin ja kolonialismin sekä erityisesti eurooppalaisten siirtomaavallan päättymiseen. Liittoutuneet olivat korostaneet sodassa kansojen itsemääräämisoikeutta ja vapautta, joten länsivaltojen oli vaikea perustella siirtomaavaltaansa. Lisäksi sodan aikana esimerkiksi Yhdistynyt kuningaskunta oli luvannut monille siirtomaille itsenäisyyden sodan jälkeen. Sota oli rasittanut siirtomaita ja ne joutuivat rahoittamaan emämaidensa uudelleenrakentamista. Emämaiden politiikka herätti närää siirtomaissa, joissa toisen maailmansodan katsottiin pääasiassa olevan Euroopan sota, eikä heidän sotansa. Aasialaisen Japanin keisarikunnan menestys toisessa maailmansodassa oli myös osoittanut, etteivät eurooppalaiset siirtomaaisännät ole voittamattomia, mikä osaltaan rohkaisi siirtomaita vaatimaan itsenäisyyttä. Euroopan siirtomaiden itsenäistymispyrkimykset aloittivat 1900-luvun loppuun asti jatkuneen dekolonisaation Aasiassa ja Afrikassa. Vielä 1900-luvun alussa kukoistaneen Brittiläisen imperiumin lopullinen murtuminen johtui paitsi sodan taloudellisista menetyksistä myös siirtomaiden dekolonisaatiosta. Itsenäistymisen jälkeen Brittiläisen imperiumin entiset siirtomaat kuitenkin päättivät liittyä Kansainyhteisöön, jonka Yhdistynyt kuningaskunta ja sen eräät jo aikaisemmin itsenäistyneet entiset siirtomaat olivat perustaneet vuonna 1931.
Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan, Saksan ja Japanin paikalle johtaviksi valtioiksi nousivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, joiden maailmanlaajuinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta teki niistä supervaltoja. Yhdysvallat oli säästynyt sodassa infrastruktuurin ja teollisuuden tuholta, joten se oli heti sodan päätyttyä maailman voimakkain ja teknologisesti kehittynein valtio. Neuvostoliitto kuitenkin saavutti sotilaallisen ja poliittisen yliherruuden miehittämällä Itä-Euroopan ja perustamalla uusia kommunistidiktatuureja. Natsi-Saksan romahdettua Eurooppa oli jaettu ideologisesti kapitalistiseen länteen ja kommunistiseen itään, ja supervaltojen väliset poliittiset ja taloudelliset erimielisyydet johtivat lähes seuraavat viisi vuosikymmentä kestäneeseen kylmään sotaan. Supervallat hankkivat liittolaisia kolmannen maailman kehitysmaissa ja kävivät niissä epäsuoraa sodankäyntiä proxy-sodan keinoin. Ne myös perustivat eurooppalaisten liittolaisten kesken sotilasliitot, Yhdysvallat Pohjois-Atlantin liiton ja Neuvostoliitto Varsovan liiton. Molemmilla supervalloilla oli myös hallussaan toisessa maailmansodassa keksitty ydinase, joka antoi ensimmäistä kertaa ihmiskunnalle kyvyn hävittää itsensä sukupuuttoon hyvin lyhyellä aikavälillä. Itä-Euroopan kommunistidiktatuurien romahtaminen vuoden 1989 vallankumouksissa ja vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoaminen päättivät kylmän sodan.
Presidentti Harry S. Truman julisti vihollisuudet Saksan kanssa loppuneen 31. joulukuuta 1946. 10. helmikuuta 1947 solmitussa Pariisin rauhansopimuksessa Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Neuvostoliitto neuvottelivat rauhansopimukset akselivaltoihin kuuluneiden Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen kanssa. 8. syyskuuta 1951 49 maata allekirjoitti San Franciscon sopimuksen, joka astui voimaan 28. huhtikuuta 1952. Sopimus lopetti muodollisesti toisen maailmansodan, solmi rauhan Japanin ja liittoutuneiden välille sekä määräsi sotakorvauksia Japanin sotarikosten uhreille. Sotatila Yhdysvaltain ja Saksan välillä päättyi presidentti Trumanin ja Yhdysvaltain kongressiin päätöksellä 19. lokakuuta 1951, mutta sotatila Neuvostoliiton ja Saksan välillä päättyi vasta vuonna 1955. 12. syyskuuta 1990 Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Neuvostoliitto, Länsi-Saksa ja Itä-Saksa solmivat Saksojen yhdistymissopimuksen, joka astui voimaan 15. maaliskuuta 1991. Sopimus teki Saksan liittotasavallasta täysin suvereenin valtion, antoi sille itsemäärämisoikeuden pääkaupunkiin Berliiniin ja päätti lopullisesti toisen maailmansodan Euroopassa. Neuvostoliiton hajottua Venäjän federaation asevoimien viimeiset joukot poistuivat Saksasta vuonna 1994.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti